Lahden messukeskuksessa tuokokuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestetty Classic Motorshow 2018 keräsi ennätysyleisön, mikä ei olekaan ihme, sillä tänä vuonna säät suosivat harrasteajoneuvoja. Aurinko lämmitti kirkkaalta taivaalta, joten moni saapui messukeskuksen edessä olleeseen yli 30-vuotiaille harrasteajoneuvoille tarkoitettuun parkkiin katto alhaalla.
Näyttelyhallissa esillä oli yli 400 ajoneuvoa satavuotiaista harvinaisuuksista 1990-luvun "youngtimer" harrasteautoihin. Tänä vuonna näyttelyn erityisteemana oli Britit, joten kuvaraporttikin sisältää paljon brittiajoneuvoja.
Monen tapahtumassa käyneen mielestä parhaat ajoneuvot löytyivät tänäkin vuonna messuhallin edestä harrasteparkista. Parkkialue oli jo puolen päivän aikaan niin täynnä, etteivät kaikki halukkaat harrasteparkkiin mahtuneet. Kalustoa riitti laidasta laitaan. Ja kun sääkin suosi, niin koko päivän olisi saanut helposti vierähtämään harrasteparkin ajoneuvoja tutkien.
Me lähdemme kuitenkin tutustumaan näyttelyn antiin. Kierros alkaa teemana olleista brittiajoneuvoista.
Jensenin veljesten vuonna 1936 perustama koripaja alkoi 1940-luvulla valmistaa autoja myös omalla nimellään. Maailmanluokan tekijä Jensenistä tuli vuonna 1966 esitellyn oman aikansa superauton Jensen Interceptorin ja erityisesti Interceptorin nelivetoisen FF-version myötä. Interceptorin moottori tuli Chryslerilta, aluksi 6,3-litraisena ja myöhemmin 7,2-litraisena isolohko-V8:na. Tehoa ja ominaisuuksia oli riittävästi. Fergusonin FF-nelivedolla varustettua Jensen Interceptoria pidettiin maailman parhaana autona omana aikanaan.
Jensenin Superautojen tuotantokustannukset olivat niin korkeat, että toimintaa ei saatu kannattavaksi ja koko yritys ajautui lopulta selvitystilaan. Yritykset pelastaa Jensen eivät tuottaneet tulosta ja monen muun pienen brittivalmistajan tavoin Jensenin taival päättyi 1970-luvulla. Vuosien 1966-1976 aikana ehdittiin valmistaa 6408 Interceptoria.
Moni pitää jaguarin maaliskuussa 1961 esittelemään E-typeä edelleen maailman kauneimpana autona. Vuoteen 1968 asti valmistetut Series I -mallit ovat haluttuja keräilykohteita etenkin 4,2 litraisella suoralla kuusisylinterisellä moottorilla. Mitäpä olisi brittiautonäyttely ilman E-typeä?
Vuonna 1964 tuotantoon tullut Sceptre oli perinteikkään Humberin ylellinen versio Suomessa paremmin tunnetusta Hillman Super Minxistä. Autossa on sama 1.6-litrainen bensamoottori kuin Super Minxissä, mutta tehoa siitä otettiin peräti 16hv Hillmannia enemmän, joten Sceptre oli varsin pirteä auto. Suomessa autoa myytiin vain kahden käden sormilla yhteenlaskettava määrä.
Ford Anglia eli tuttavallisemmin Ankka tunnetaan erityisesti sen taaksepäin kallistetusta takaikkunasta. Yksityiskohta mahdollisti paremmat päätilat takamatkustajille ja sitä perusteltiin myös paremmalla näkyvyydellä taakse. Anglian uusi Kent-moottori oli oivallinen aihio virittämiselle ja siitä tulikin Formula Ford -luokan moottori kilpa-radoille.
Anglian tavoin vuosina 1962-1966 tuotannossa ollut Ford Cortina Mk1 oli 1960-luvulla yleinen näky Suomen maanteillä. Takavalojensa muotoilusta lempinimen tähtiperä-Cortina saaneen auton 1200-kuutioisen perusmallin varustelu oli karu ja suorituskykykin jätti parantamisen varaa. 0-100km/h sujui hieman alle 26 sekunnissa.
Vuonna 1963 vauhdinjanoisille Fordin ostajille tuli vaihtoehdoksi Cortina GT, jonka 1500-kuutioinen moottori tarjosi 78 hevosvoiman tehon ja kiihdytys satasen nopeuteen sujui peräti 11 sekuntia perusmallia nopeammin.
Britanniassa innostuttiin valtavasti jaguarin esiteltyä usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen kokonaan uuden auton vuonna 1968. Jaguar XJ6:n julistettiin laittavan uuteen uskoon kaikki henkilöautoille asetetut vaatimukset ja normit. Niin uraa uurtavana ajo-ominaisuuksiltaan, matkustusmukavuudeltaan ja ohjaamon hiljaisuudeltaan uutta Jaguaria pidettiin.
Auto otettiin myös markkinoilla hyvin vastaan ja Jaguar tahkoi tuotantoennätyksiä. Maailmalla kaupaksi kävi etenkin kuusisylinterisellä 4.2L moottorilla varustettu malli. Suomen tuontiohjelmassa oli aluksi vain pienemmän 2,8-litraisella moottorilla varustettu Jaguar XJ6.
Maailman ensimmäinen auto oli kolmipyöräinen ajoneuvo. Samoin moni muukin 1800-luvun ensimmäisistä ajoneuvoista. Kiikkerä rakenne sai kuitenkin väistyä tuotannon alkaessa vakaamman nelipyöräisen auton edestä. Silti vuosikymmenten varrella on esitelty erilaisia kolmipyöräisiä autoja. Usein syynä ratkaisuun on rinnastaminen moottoripyörään ja suopeampi kohtelu verottajan taholta.
Kolmipyöräisiin autoihin erikoistunut brittiläinen Reliant halusi kehittää vuonna 1969 erityisesti nuorisoa puhuttelevan urheilullisen kolmipyöräisen ajoneuvon. Suunnittelutyön tuloksena esiteltiin Bond Bug. Autossa on hävittäjän tapaan ylös nouseva kuomu, urheilullinen maalaus ja erikoisteippaus sekä Austin Sevenistä kehitetty moottori, joka takasi reippaan kiihtyvyyden ja yli 120 km/h huippunopeuden. Vaihteita on neljä eteenpäin, mutta peruutusvaihde autosta puuttuu kokonaan. Taskuparkkeeraus onnistuu siis vain työntämällä, mutta onneksi lasikuitukorinen auto on kevyt. Vuosien 1970-1974 Bond Bugeja valmistettiin 2270 kappaletta.
Pohdittavaksi taitaa jäädä vain kysymys kuka antaisi jälkikasvunsa käyttöön tämän 120km/h kulkevan kolmipyörän?
Roverin SD1 ja Leylandin Princess ovat korimalliltaan viisiovisia hatchbackkejä, mutta niissä voi hyvin nähdä nykään muodikkaiden neliovisten coupé-mallien piirteitä. Rover SD1 valittiin vuonna 1977 Euroopassa vuoden autoksi, mutta suurta myyntimenestystä autosta ei tehtaan toimitusvaikeuksien takia tullut.
Hillman Imp esiteltiin vuonna 1963. BMC:n Minin kilpailijaksi suunniteltu Imp kärsi tuotantonsa aluksi pahoista laatuongelmista. Niistä huolimatta Impistä tuli pitkäikäinen malli, sillä se pysyi tuotannossa aina vuoteen 1976 saakka. Huonoa mainetta paikkaillakseen maahantuojana Suomessa toiminut Oy Autola Ab nimesi Hillman Impin 1960-luvun lopulla Sunbeam 900:ksi. Uusi nimi viittasi auton 870-kuutioisen moottorin iskutilavuuteen.
Ykköskoppainen Escort toimii aina! Vuosina 1968–1975 valmistetun ensimmäisen sukupolven Escortin moottorivaihtoehtoina oli alusta alkaen 1,1- ja 1,3-litraiset kenttiläiset perusmoottorit. Optiona auton sai tehdasviritteisenä 1,3 GT mallina, jossa tehonlisäyksen ohella myös vaihteiston välityksiä oli viilattu urheilullisempaan suuntaan.
1960-luvun pakettiautoista Volkswagenin junakeula T1 Transporterit ovat nykyään ”painonsa arvoisia kultaa” heikossakin kunnossa metsästä pelastettuina. Omana aikanaan ne olivat, yllättävää kyllä, vähemmistö Suomen teillä ja kaduilla kilometrejä tahkonneina työkaluina, sillä markkinat olivat englantilaismerkkien hallussa.
Morriksen uusi J4 oli saatavilla sekä 1.5 litraisella dieselmoottorilla että 1.6 litraisella bensakoneella. Volkkariin verrattuna ohjaamo oli meluisa, sillä moottori oli sijoitettu etuistuinten väliin ja hallintalaitteet etupyörien etupuolelle. Ratkaisulla saatiin kuitenkin mahdollisimman paljon tilaa kuormalle. Morris J4 oli monimutkaisen korirakenteensa ansiosta ruosteherkkä pakettiauto, joten liian montaa yksilöä ei meidän päiviimme ole näitäkään säilynyt.
Mini on iso osa brittiläisen autonsuunnittelun ja valmistuksen perinnettä. Classic Motorshowssa oli iso joukko Minejä harvinaisesta alkuperäiskuntoisesta pickupista omistajiensa maun mukaan rakennettuihin customeihin. Nämä ratakisoihin viritetyt Minit keräsivät jatkuvasti kiinnostunutta yleisöä.
Omistajiensa helmien osastolta löytyi mm. tämä Fordin "17-metrinen" Taunus 17M. Virheettömän suorat kyljet, kiillotettu maalaus ja renkaat ohuilla valkosivuilla kruunaavat kokonaisuuden.
Enpä muista koskaan törmänneeni tien päällä tähän Triumphin viimeiseksi jääneeseen automalliin. Acclaimissa voi nähdä yhtäläisyyksiä japanilaiseen Honda Civiciin, mikä ei ole ihme, sillä auto perustuu Civicistä tehtyyn nelioviseen ja Civiciä paremmin varusteltuun Japanin omille markkinoille valmistettuun Honda Balladeen.
BSA:n prototyyppimoottoriin perustuva kaksisylinterinen ja nelitahtinen rivimoottori, BMW:n pyöristä tuttu akselin avulla välittyvä voimansiirto, kuivasumppuvoitelu ja puolasytytys. Vuonna 1949 esitelty Sunbeam S7 oli teknisesti niin erikoinen ja kallis moottoripyörä, että siitä on tullut haluttu keräilykohde.
Ariel VHC 500 on perinteikkään jo 1800-luvulla perustetun Arielin 500-kuutioinen kilpapyörä. Mallia valmistettiin vuosina 1949-1953. Moottori on alumiinilohkoinen, runko lyhennetty ja maavara normaalia korkeampi. Arielin pyörillä menestyttiin erityisesti trialissa ja motocrossia edeltäneissä scramble-kilpailuissa.
Classic Motors Showssa oli näytillä useita upeasti entisöityjä moottoripyöriä. Onneksi sekaan mahtui muutama tällainen ajan saatossa patinoitunut yksilökin, joiden ulkoasussa näkyvät niin ajetut kilometrit kuin eletty elämäkin. Ambassador oli toisen maailmansodan jälkeen perustettu pieni brittiläinen moottoripyörävalmistaja, jonka suurempi DMW osti vuonna 1963. Ambassadorin tuotanto lopetettiin vuonna 1965, mutta toissa vuonna merkki herätettiin Suzuki-yhteistyönä uudestaan henkiin.
Vuonna 1959 markkinoille ryminällä tulleesta Triumph Bonnevillestä tuli Triumphin menestyksekkäin, pitkäikäisin ja tunnetuin malli. Pyörän 650-kuutioinen pystytwin moottori siivitti pyörän 180km/h nopeuteen, mikä teki siitä menestyksekkään myös kilparadoilla ja oivan lähtökohdan café racer -pyörän rakentamiseen.
Norton Commandoa on kutsuttu viimeiseksi klassiseksi brittitwiniksi viitaten pyörän 1940-luvulta perua olleeseen 2-sylinteriseen rivimoottoriin. Norton Commando oli perinteikkään brittimerkin viimeisiä yrityksiä pelastaa hiipuva myynti. Edeltäjistään sen erotti etenkin Isolastic-kumityynyripustus, jolla moottori, vaihdelaatikko ja vetohaarukka kiinnitettiin runkoon värinäongelmien poistamiseksi.
Yksi Classic Motor Shown parhaista osastoista oli Renault-kerhon tupaten täynnä Alpine A110, A310 ja V6 Turbo malleja täynnä ollut osasto. Valtaosa Suomen Apline autoista lienee ollut Lahdessa paikalla?
Historiallinen Alpine on hiljattain herätetty mallina uudelleen henkiin.
Museorekisteröity Renault Alpine A110 urheiluauto. Moottorina 1280-kuutioinen 85kW tehoa tuottava auton takaosaan sijoitettu kone. Vuonna 1969 Alpine A110 autoilla otettiin Ranskan Alppirallissa kolmoisvoitto ja vuonna 1971 ruotsalainen Ove Andersson voitti autolla Monte Carlo -rallin.
Suomen Mercedes-Benz Klubin osastolta löytyivät mm. nämä museoajoneuvot:
- 1976 Mercedes-Benz 2D COUPE 280 CE AUTOMATIC
- 1971 Mercedes-Benz W115 4D SEDAN 220
- 1970 Mercedes-Benz 4D SEDAN 280 S-8-AUTOMATIC
Suora kuusisylinterin rivimoottori, neliventtiilirakenne, mekaaninen polttoaineen ruiskutus, ikoninen kori, helppo huollettavuus, Mercedes-Benzin laatu ja napista avautuva katto. Euroopassa nopeimmin kasvava harrasteautoluokka on nk. youngtimer-autot, joita tämäkin Mersu edustaa. Eikä innostukselle ole vaikea löytää syytä. Autot ovat riittävän uusia, turvallisia ja ympäristöystävällisiä käytettäväksi erityisesti kesäkaudella arkiajossa ja silti riittävän vanhoja tuntuakseen harrasteautoilta.
Kysyntä näkyy suosittujen mallien hinnoissa myös Suomessa, vaikka meiltä voi vielä tehdä youngtimer-luokassa hyviä löytöjä, mikäli onnistuu ruosteettoman yksilön löytämään. Tämä yksilö on aito ”suomiauto”.
Tästä autosta mieleen nousevat suomalaisen ralliautoilun menestyksen vuodet. Hannu Mikkola voitti Audi Quattrolla yhteensä 10 MM-rallisarjan osakilpailua. Heti ensimmäisenä vuotenaan Audin tehdaskuljettana Mikkola teki vuonna 1981 historiaa ajamalla ensimmäisenä ei-ruotsalaisena kuljettajana Ruotsim MM-rallin voittoon.
Volvo-kerhon osastolla oli parkissa komea rivi hienosti entisöityjä autoja. Entisöinti oli suoritettu ns. pintaa syvemmälle, kuten avoinaisten konepeltien alle kurkistaneet saattoivat todeta.
Mitä olisikaan klassikkoautojen tapahtuma ilman punaista Mustangia tai Porschen 356-mallia. Euroopassa 356-kuume on nostanut hinnat niin korkealle, että tavallisella palkansaajalla ei enää ole mahdollisuuksia klassista autoa harrastepeliksi hankkia.
Vaihtoehtoiseen tapaan harrastaa vanhoja Porscheja voi tutustua tämän videon katsomalla.
Kuplavolkkari oli kilpailijoihinsa verrattuna teknisesti vanhentunut auto 1970-luvulle tultaessa. Myyntiä edistääkseen Volkswagen esitteli useita erikoismalleja, joista Suomessakin myytiin tätä farkku-kuplaa, eli Jeans-mallia.
Nimensä mukaisesti Jeans-kuplan sisusta on verhoiltu farkkukankaasta, kiiltävät kromiosat ovat mustaelaksoituja, vakiovanteiden tilalla on Marathon-erikoisvanteet, oranssi väri kerää huomiota yhdessä kylkiteippauksien kanssa ja vauhdin takaa 1200-kuutioinen moottori vaihtovirtalaturilla. Volkswagen tavoitteli Jeans-kuplalla erityisesti nuorten ensimmäistä autoaan ostaneiden markkoja.
Suomen ensimmäinen Formula 1 -kuljettaja Leo Kinnunen ajoi tällä autolla kolmanneksi Keimolan moottoriradan avajaiskilpailussa 12.6.1966. Formula Vee sarjan autot perustuvat kuplavolkkarin tekniikkaan. Moottori-vaihteistopaketti on käännetty auton takapäässä ympäri. Bensatankki ja auton akku sijaitsevat kuljettajan jalkojen yläpuolella.
Turvalliseksi näitä legendaarisia kilpa-autoja ei voi sanoa, mutta yllättävän kovaa ilmajäähdytteisellä kansanautollakin pääsee, kun kaikki ylimääräinen riisutaan pois.
Tämä värikkään historian omaava BMW on nk. aito suomiauto. Autolla on osallistuttu mm. Eltsun ajoihin ja se on ehditty historiansa aikana romuttaa ja korjata useaan kertaan. Nykyinen kunto on kerrassaan upea.
Venäjältä näyttelyyn oli saapunut krominhohtoinen rivi neuvostoklassikoita. Autoja katsellessa tuli mieleen, että mahtoivatko kommunistiset kansanautot autot olla uusinakaan yhtä hienosti viimeisteltyjä kuin ne nyt ovat?
1 sylinteri, 11,5 hevosvoimaa ja 350 kuutiosenttimetriä. Sodan jälkeen itäblokkiin siirtyneessä Itä-Saksassa syntynyt IZH 49 perustuu saksalaiseen DKW NZ 350 pyörään. Tämä entisöity yksilö on museorekisterissä.
Hondan minimopoa valmistetaan yhä edelleen, mutta Suomeen tuonti lopetettiin jo 90-luvun lopussa. Vanhemmat yksilöt ovat nykyään kysyttyjä harrastepyöriä, joiden entisöimiseen saa kulumaan yllättävän paljon aikaa. Monkeyn mallinimeksi vaihdettiin vuonna 1973 Honda Z50J.

Fiat kerhon osastolla oli komea rivi Fiateja suoraan ’myyntihallista’ markkahintoineen. Tämä Fiat Regata 85G oli löytänyt ensiomistajansa 
Tämä museorekisteröity alkuperäinen suomi-auto on Fiatin ruosteongelmat tuntien hieno osa suomalaista autokantaa. 130 italialaista hevosvoimaa ja Abarthin maineikas perintö – tämä Fiat on enemmän kuin vain sukua pedoille. Fiatin ruosteongelmat tuntien on upeaa, että tällainen yksilö on säilynyt.
Ensimmäisen sukupolven Saab 900-mallit olivat aikanaan tuttu näky suomalaisilla teillä, mutta nykyään autoja kohtaa enää harvakseltaan. Tässä museoidussa yksilössä on kahden litran B201-moottori mekaanisella ruiskulla ja 87kW teholla. Saab osasi läpi historiansa suunnitella autoihinsa omalaatuiset, mutta muotoihin hyvin sopivat erikoisvanteet.
Autonäyttely ilman punaista Mustangia? Tällä kertaa näyttelyhallista löytyi vierekkäin kaksi punaista villihevosta. Hienoja autoja molemmat.
Ulkona oli niin upea sää avoautolla cruisailemiseen, että tämä Galaxie tuntui olevan väärässä paikassa väärään aikaan. Strategiset mitat: FE390 V8 + Cruise-o-Matic + 9".
Aito tai ei, tästä ulkoasusta ei voi olla pitämättä. Englannissa vuonna 1988 valmistettu auto on täysin läpikäyty nykyisen omistajan toimesta. Suomen kilpiin auto on saatu vuonna 2016. 5.7-litrainen V8 tarjoaa 1100 kiloa painavalle autolle tehoa omistajansa mukaan "enemmän kuin tarpeeksi".
Opelilla osattiin 1960- ja 1970-luvuilla urheilullisen auton rakentamisen perusmallin koria muotoilemalla. B-koppaista coupé Kadettia tehtiin vuosina 1967-1973. Tässä yksilössä on 1,9-litrainen 90 hevosvoimaa tuottava nelisylinterinen moottori, urheilullinen alusta ja levyjarrut edessä. Auton omamassa on vain 910 kiloa, joten urheilullisuus ei ole pelkkää ulkokuorta.
Tämä Matra Bagheera oli mukana näyttelyn ’omistajien helmet’ osastolla, joiden joukosta yleisö sai äänestää suosikkinsa. Voittoa Bagheeralle ei ikävä kyllä tullut. Onhan auto erikoinen eikä taatusti kaikkien makuun, mutta kultuuriteko on se, että Bagheera on saatu Suomeen ja museorekisteriin.
Bagheeran erikoisuus on kolme paikkaa rinnakkain ja silti normaali lattiavaihde. Moottorina Simca 1100i mallista saatu 1,3-litrainen kone.
Kaiken kaikkiaan vuoden 2018 Classic Motorshow -näyttelyssä on yli 130 näytteilleasettajaa. Paikalla oli myös runsaasti raskaampaa kalustoa ja yrityksiä tuotteitaan ja palveluitaan esittelemässä.
Lahden näyttely on ottanut oman paikkansa suomalaisessa ajoneuvokulttuurissa. Näyttely on kuin Keski-Euroopan iso näyttelyt pienoiskoossa. Verrattuna kevään Retro Classics -messuihin Stuttgartissa täytyy Suomen eduksi todeta, että Lahdessa oli harrasteparkissa paikalla paljon enemmän mielenkiintoista kalustoa kuin Saksassa. Paikan päällä kannatti ehdottomasti käydä.
Harrasteparkissa oli yllättävän paljon autoja myynnissä niin yrityksillä kuin yksityisilläkin. Harrasteautokuumeen poltellessa monen mielessä ja kevätauringon lämmittäessä onkin oiva aika myydä ja ostaa harrasteajoneuvoja. Commodoren hintapyynti oli 11900€ ja tuulilasissa liidulla kirjoitettu teksti "TARJOA!".
Messukeskuksen parkkialueella oli niin paljon nähtävää ja kuvattavaa, että kalustosta pitänee tehdä toinen artikkeli. Harrasteparkin täyttyessä kaikki halukkaat eivät mahtuneet 30 vuotta vanhemmalla kalustolla messuhallin eteen, vaan harrasteajoneuvoja pysäköitiin myös messualueesta kauemmas.
Vuoden 2019 Classic Motorshow järjestetään Lahden messukeskuksessa 4.–5.5.2019. Näyttelyn teemana on urheiluautot.
Teksti ja kuvat: Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0
On hämmentävää miten harva ajoneuvoharrastajakaan tietää, kuinka suuri merkitys café racer moottoripyörillä ja elämäntavalla oli eurooppalaisen ajoneuvokulttuurin kehittymisessä.
Café racerin amerikkalainen isoveli, Hot rod -kulttuuri on useimmille tuttu. Samoin 1960-luvun lopun murroksen aikakaudella aikuistuneen sodanjälkeisen sukupolven tunnukseksi noussut Harley Davidsonin moottoripyörien ympärille syntynyt elämäntapa. Mutta kapinallisen nuorison Englannissa jo 1950-luvulla synnyttämä café racer on vähintään yhtä merkittävä, ellei jopa merkittävämpi, kuin amerikkalaiset vastineensa.
Easy Rider road movie elokuvaa on sanottu Yhdysvaltojen elokuvahistorian maamerkiksi, josta muodostui 1960-luvun lopussa aikuistuneen uuden sukupolven ja murroksen aikakauden tunnus. Elokuvan myötä amerikkalainen Harley Davidson nousi maailmanlaajuiseksi brändi-ikoniksi, josta merkki ammentaa yhä edelleen.
Amerikkalainen Easy rider ei kuitenkaan luonut ensimmäistä moottoripyörien ympärille syntynyttä elämäntapaa ja rakentelusuuntaa. Se syntyi jo aiemmin Euroopassa. Café racer pyörät vangitsivat 1950-luvun Englannissa vaihtoehtoja etsineen nuorisokulttuurin energian. Café racer onkin enemmän kuin vain moottoripyörä. Se on moottoripyörän, pyörän rakentajan, elämäntavan, yhteisön ja kapinallisuuden summa.
Buddy Holly ja muut 1950-luvun Rock and roll -musiikin pioneerit synnyttivät ensimmäisen maailmanlaajan nuorisokulttuurin. Uudesta musiikista diggailleet rokkarit (Rockers, Ton-Up boys) viettivät Englannissa aikaansa kaupunkien kehäteiden ja asutuskeskuksia yhdistäneiden moottoriteiden varsille rakennetuissa tienvarsikahviloissa.
Monet 1950- ja 1960-lukujen tienvarsikahviloista, kuten suositut Busy Bee ja Raising Sun Café, on jo jyrätty maan tasalle, mutta osa kahviloista on yhä edelleen toiminnassa. Yksi café racer ilmiön merkittävimmistä kahviloista oli Lontoon Ace Café. Ässä, The Ace, herätettiin uudelleen eloon 2000-luvulla. Ajoneuvokulttuurin ja café racer perinnön vaaliminen on merkittävä osa Ace Café toimintaa yhä edelleen. Kahvilassa järjestetään mm. vuosittaisia Ton-Up tapahtumia café racer -harrastajille.
Ajatus kapinallisesta nuorisosta kokoontumassa rekkamiesten suosimassa tienvarsikahvilassa voi tänään tuntua oudolta, mutta 1950-luvulla rock-klubeja ei vielä ollut, radioasemat eivät uutta musiikkia suostuneet tai saaneet soittaa ja vain hyvin harvalla oli mahdollisuus tai varaa kuunnella musiikkia kotonaan. Musiikin kuntelemisen ongelman ratkaisi kahvilan nurkkaan pultattu jukebox.
Amerikassa rock’n roll sukupolven nuoret hankkivat auton, rakensivat ja virittivät sen ja kokoontuivat tienvarsien dinereissa jukeboxin ympärille kuuntelemaan musiikkia. Nuoret yhdistivät musiikkinsa, kapinallisuutensa ja ajoneuvonsa uudenlaiseksi identiteetiksi. Syntyi hot rod -kulttuuri. Sama tapahtui 1950-luvun Englannissa, mutta vanhalla mantereella nuorison tulotaso oli niin paljon amerikkalaisia nuoria matalampi, että täällä uusi nuorisokulttuuri syntyi edullisempien moottoripyörien ympärille.
Tienvarsikahvilaan kokoontunut nuoriso kulutti aikaansa musiikkia kuunnellen ja odottaen, että joku tulisi paikalle nopealla moottoripyörällä. Tulija haastettiin ajamaan kilpaa yhdestä kahvilasta seuraavaan. Haasteen esittämisen jälkeen kahvila tyhjeni nopeasti nuorten siirtyessä ulos katsomaan kuka voittaa, kuka on nopein.
Kun nuorten joukko palasi kahvilaan, saivat kuskit kuulla sisälle jääneiltä café racer kisoja rekkojensa nupista seuraamaan tottuneilta rekkamiehiltä pilkkaavia kommentteja:
”Et ole mikään oikea kilpa-ajaja, kuten Geoff Duke tai Leslie Graham, olet pelkkä kahvilakilpuri - café racer!”
Nuoret rokkarit eivät kuitenkaan pilkkanimestään välittäneet, vaan ottivat termin omakseen.
”Totta hitossa, olen café racer!”
Ja niin he ajoivat kilpaa seuraavaan kahvilaan ja sieltä taas seuraavaan niin nopeasti kuin moottoripyörillään pääsivät. Café racerista tuli osa 1950-luvun nuorisokulttuuria, joka vaikutti vielä pitkälle 1960-luvun loppuun saakka.
1950-luvun Café racerin suurin tavoite oli tavoittaa sadan mailin haamunopeus, joka tunnettiin paremmin lempinimellä The ton - tonni. Tonnin saavuttaminen oli kunnia-asia, selvisipä tavoitteesta hengissä tai ei.
Café racer pyörän merkittävimmät tunnusmerkit ovat karun riisuttu ulkonäkö ja agressiivinen muotoilu. Vauhdinjanoiset nuoret ottivat pyöriä rakennellessaan mallia brittiläisen kilpamoottoripyöräilyn sankareiden, kuten Mike Hailwoodin ja Geoff Duken, kalustosta.
Rakentelun lähtökohdaksi otettiin yleensä käytettynä hankittu pyörä, mikä tahansa, mihin rahat riittivät. 1960-luvulle tultaessa pyörien ominaisuudet paranivat ja syntyi useita legendaarisia café racer malleja. Tunnetuin niistä oli Triton, omassa tallissa koottu tai muutamien jälleenmyyjien tarjoama yhdistelmä, jossa oli Nortonin Featherbed runko ja Triumph Bonnevillen moottori. Muita yleisiä yhdistelmiä olivat Tibsa, Triumphin moottori BSA:n rungossa, NorVin, Vincentin V-Twin moottori Nortonin rungossa ja hieman kalliimmat Rickmanin tai Seeleyn kilpapyörien runkoihin perustuneet café racerit.
Pyörien mukavuudesta tingittiin hallittavuuden ja nopeuden kustannuksella. Ohjaustanko laskettiin alas ja kavennettiin ilmanvastuksen vähentämiseksi. Bensatankki muotoiltiin pitkäksi ja siinä oli pehmustetut upotukset polville. Satulan muotoon ja sijoitukseen pyörän takana otettiin vaikutteita kilpapyöristä. Moottoria viritettiin ja kaasutin korvattiin suuremmalla. Ilmanputsarit jätettiin usein pois ja kaasuttimeen pultattiin vain imutorvet.
Sadan mailin (160km/h) tuntinopeuden eli tonnin saavuttaminen jäi monelta café racerilta yritykseksi, sillä tarvittavien tehojen saaminen 1950-luvulla tyypillisestä 650cc kaksisylinterisestä vertikaali-Twin moottorista oli oma vaativa taiteenlajinsa. Moottorin piti olla juuri oikein viritetty, että tavoite oli mahdollista saavuttaa. Moottorin teho ei ollut kuitenkaan ainoa ongelma, sillä viritetyllä moottorilla oli helppo ulosmitata aikakauden moottoripyörien kapeat rättirenkaat ja 1950-luvun pyörien kehnot rumpujarrut.
Aina kaikki ei ollut kiinni kalustosta, vaan kuljettajasta ja olosuhteista. Teiden pinnat eivät 50-luvun Englannissa olleet läheskään siinä kunnossa, missä ne nyt ovat. Päätietkin olivat paikoin surkeasti valaistuja ja ajoneuvoja levisi tielle paljon useammin kuin nykyään. Niinpä jokainen edessä häämöttänyt kurvi oli café racer kuskille potentiaalinen surmanloukku moottorivaurion kokeneen auton levitettyä mineraaliöljynsä asfaltille tai rekan tiputettua osan kuormasta kyydistään.
Café racer pyörät suunniteltiin yrityksen ja erehdyksen kautta monen rokkarin menettäessä henkensä niiden ohjaimissa. Lopputuloksena syntyi moottoripyörien rakentelusuunta, jonka vaikutus koko moottoripyöräteollisuuteen ja -harrastukseen on kiistaton. Café racer on iso osa eurooppalaista ajoneuvokulttuuria ja esimerkki siitä, minkälaisia taidonnäytteitä motivoitunut harrastaja voi pienillä resursseilla saada aikaan.
Moderni kilpapyörä olisi voinut jäädä kokonaan syntymättä ilman kapinallisen nuorison vauhdinjanoa. Moni moottoripyöräilyn historian merkittävä pyörä on ottanut vaikutteita café racereista. Triumph Bonneville, Honda CB-750 (Tuutti) ja Kawasaki Z-1 ammentavat suoraan café racer pyörien rakentajien yritysten ja erehdysten kautta syntyneiden innovaatioiden tuloksista.
Rohkeita? Uhkarohkeita? Järjettömiä? Vauhdin sokaisemia kapinallisia? Vai moottoripyöräilyn visionäärejä?
Kaikkea tätä café racer pyöriä rakentaneet rokkarit olivat. Heidän synnyttämänsä energinen nuoriso- ja ajoneuvokulttuuri kasvoi maailmanlaajuiseksi moottoripyörien rakentelusuuntaukseksi, jonka perinne ei vieläkään ole kuollut tai unohtunut.
Kuvat: Flickr.com ja Wikipedia. Lisenssit: CCBY20 ja PD/CC0.
Teksti: Wheels.fi toimitus [Kai Lappalainen]