Varma ajokauden alun merkki, American Car Show, jäi tänä vuonna koronapandemian johdosta järjestämättä. Keväällä näytti hetken jopa siltä, ettei tänä vuonna päästä nauttimaan cruisingeista tai tapahtumista ollenkaan, mutta onneksi kesäauringon lämmittäessä asfalttia korona hellitti ainakin hetkeksi ja jenkkiautoharrastus on saanut jatkua.
Syyskuussa FHRA järjesti Malmin lentokentän tyhjässä hangaarissa Malmi Show & Go Power Festival 2020 -tapahtuman American Car Show:n korvikkeeksi. Menneiden vuosikymmenten ja jenkkiautojen kulta-aikojen tunnelmaa tihkuva vuonna 1937 valmistunut lentokonesuoja osoittautuikin mitä parhaimmaksi museo- ja custom-autojen näyttelytilaksi.
Tapahtumaan oli kutsuttu mukaan autot, yritykset ja kerhot, joiden piti olla esillä kevään American Car Show:ssa. Malmin lentoaseman kiitorata oli sekin varattu koko päiväksi autoharrastajien käyttöön drag strippinä. Ikävä kyllä viikonlopun ainoa sadepäivä osui juuri lauantaille, eikä radalla päästy ajamaan yhtään lähtöä. Itse näyttely sen sijaan oli ajoittaisesta kaatosateesta huolimatta onnistunut, sillä vaikka tilaa Malmilla on huomattavasti vähemmän kuin messukeskuksessa, on hangaarin tunnelma ainutlaatuinen. Toivottavasti ensimmäinen Show & Go Power Festival saa jatkoa ja sääkin suosii kiihdytysradalla.
PS. Jos et ehtinyt näyttelyyn mukaan, niin hangaarin tunnelman voi kokea FHRA Mega Swap 220 rompetorilla 26.9.2020.
Vuoden 1957 piti olla Chryslerin historian paras. Kokonaan uudestaan suunnitellun malliston kauppa lähtikin hyvin käyntiin, mutta pian korttitalo romahti, sillä laaduntarkkailu oli Detroitissa lähinnä vitsien aihe.
Judkinsin koritehtaan tarina juontaa juurensa hevosten vetämien laatuvaunujen aikakaudelle 1800-luvun Massachusettsiin. Judkinsin vaunuilla oli hevosmiesten keskuudessa hyvä maine, joka kantoi uudella vuosisadalla vaunujen voimanlähteiden vaihduttua hevosesta hevosvoimiin.
1920-luvulla Judkinsin tehtaalta rullasi ulos keskimäärin 500 ylellistä autoa vuodessa. Rungon valmistajalla ei ollut väliä, sillä Judkinsin puu- ja metallisepät takoivat sopivan korin niin Duesenbergin, Locomobilen, Marmonin, Pierce-Arrown kuin Wintoninkin rungoille.
Parhaiten Judkins tunnetaan koritehtaan maailmansotien välisten kultavuosien yhteistyöstään Lincolnin kanssa. Bostonin suurin Lincoln-jälleenmyyjä Puritan Motors tilasi Judkinsilta vuosimallin 1921 rungolle neliovisen korin. Valmis auto vietiin Detroitiin, jossa sitä esiteltiin Lincolnin johdolle. Vastaanotto oli enemmän kuin positiivinen, sillä Lincoln tilasi heti 50 autoa ja myöhemmin vielä 372 autoa lisää.
Ford osti Lincolnin vuonna 1922. Yritysfuusioissa monelle alihankkijalle on käynyt huonosti, mutta Edsel Ford ylläpiti pieniin koripajoihin hyviä suhteita, eikä Judkinsin kohdalla tehty poikkeusta. Vuosien 1922 ja 1939 välisenä aika valmistettiin yli 3100 Judkins Berlineä Lincolnin rungolle. Auto oli aikanaan eniten valmistettu coachbuilt-korinen auto. Yhteensä erilaisia koreja Lincolnille valmistui 5900 kappaletta.
Teksti ja kuvat: Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0
8.7.2020 Kai Lappalainen
Kuvat: Time Inc, Ralph Crane / Life-lehden verkkoarkisto
Sunnuntaiaamu 1950-luvun Kaliforniassa. Päivä, jota olet malttamattomana odottanut koko viikon. Olet käyttänyt kaiken vapaa-aikasi pihatielläsi sormet rasvassa katuautosi uutta pakosarjaa asentaen ja polttoaineensyöttöä säätäen naapurisi äänekkäistä vastalauseista välittämättä. Auringon ensisäteiden valaistessa nukkuvaa lähiötä pakkaat takakonttiisi hieman evästä, täytät kylmälaukun jäillä ja nostat kyytiin muutaman oluen. Käynnistät autosi moottorin ja suuntaat kohti etelää, appelsiinilehdoista nimensä saanutta Orange Countya.
Ajat hiljaisuudessa loputtomalta tuntuvien papupeltojen halki, Santa Anan keskustan läpi kauas Los Angelesin laitamille. Siellä täällä näet farmin, sitten muutaman asuintalon, mutta tunnet olevasi kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Arvaamatta jostain kaukaisuudesta korviisi alkaa kantautua polttomoottoreiden yhä voimistuva jylinä. Lentokentän merkki tien varrella saa sinut kääntämään katseesi taivaalle, mutta turhaan. Potkurikoneiden sijaan silmiäsi häikäisee Kalifornian pilvettömältä taivaalta polttavan kirkkaana paistava aurinko.
Valtatien 101 varrelle pystytetyn kyltin kohdalta käännät keulan oikealle. Jylinä voimistuu ja pian jonotat satojen muiden kanssa pääsyä Orange Countyn lentokentän käyttämättömälle kiitoradalle.
Yleisöön vai radalle? – kysyy sinulta portilla päivystävä mies ja jatkaa: Katsojat maksavat 50 senttiä, kuljettajat dollarin.
Varttimailille tietysti! – vastaat, annat miehelle dollarin ja saat käteesi numeroidun lipun.
Varikkoalue löytyy kääntöpaikalta kiitoradan päästä, portinvartija päättää ja viittoo sinua kädellään siirtymään portilta ripeästi eteenpäin, sillä jono takanasi kasvaa.
Kiitoradan kaarre on täynnä erilaisia ajoneuvoja. Joku on saapunut varttimailille vakioauton näköisellä vuosisadan alun Ford Model A:lla, toinen suurella setelinipulla rakennetulla, vain vuoden vanhalla V8-moottorisella Chevroletilla. Pysäköit autosi kaarteeseen, vilkaiset kilpakumppaneitasi ja tarkistat vielä kerran, että sytytys on kohdallaan.
Lähtöjä päivän aikana on lähes tuhat. Sinun vuorosi tulee pian. Odotellessa vaihdat pari sanaa armeija-ajoiltasi tuttujen kavereidesi kanssa ja kiinnität huomiosi radan varteen tuotujen puhelintolppien takana kellohameessaan kilpailuja seuraavaan kauniiseen neitiin.
Kilpailunumerosi kajahtaa ilmoille varikolle asennetusta särisevästä kaiuttimesta. Hyppäät autosi ratin taakse, suljet oven, vedät hetken syvään henkeä ja käynnistät moottorin. Ajat lähtöviivalle ja vilkaiset viereiselle radalle asettuvan kuljettajan ilmettä. Sykkeesi nousee, yleisön meteli ja moottoreiden jylinä katoavat mielestäsi. Keskityt lippuun, jonka heilahdus vapauttaa hevosvoimien sinfonian. Tunnet olevasi elossa, varttimailin kerrallaan.
1950-luku oli Amerikassa autoistumisen vuosikymmen. Toisen maailmansodan jälkeinen nopea talouskasvu, teknologian kehitys, amerikkalaisen keskiluokan ja kuluttajan synty nostivat autojen myyntikäyrät pilviin. Vuoteen 1960 mennessä yli 80% amerikkalaisista perheistä oli vähintään yksi auto, monilla perheillä useampikin.
Sotavuosina vauhtiin ja vaaraan tottuneet nuoret miehet olivat kotiin palattuaan alkaneet virittää autojaan ja järjestää öisin kaupunkien laitamilla laittomia kiihdytyskilpailuja. Hot rod -kulttuuri syntyi ja valtasi pian koko Amerikan. Kehityksellä oli myös kääntöpuolensa. Voiton- ja vauhdinhuuman ohella kadulle piirrettyjen viivojen takana nähtiin rajuja onnettomuuksia ja moni nuori menetti kisoissa henkensä.
Orange Countyn Elks Lodge veljeskunnan jäsenet C.J. ”Pappy” Hart, Frank Stillwell ja Creighton Hunter ymmärsivät, että kiihdytyskilpailut ovat tulleet jäädäkseen, eikä laittomia katuajoja voida määräyksillä estää. Miehet halusivat tarjota nuorisolle turvallisen ympäristön ja paikan ajaa tosissaan kilpaa rakentamillaan ajoneuvoilla öisten katukisojen sijaan.
Kolmikko hankki projektilleen luvan Kalifornian maantiepoliisin johtaja Clifford E. Petersonilta ja Orange Countyn kunnanvaltuustolta. Yrityksensä pääomaksi he sijoittivat tuhat dollaria omia rahojaan ja aloittivat kiihdytyskisoille sopivan paikan metsästämisen. Drag stripin paikaksi valikoitui käyttämätön kiitorata Orange Countyn syrjäisellä lentokentällä. Nykyään kenttä on osa Orange Countyn John Wayne lentokenttää, mutta tuohon aikaan sunnuntaisin kentälle saapui vain muutama lento, joten kiihdytyskilpailuja voitiin järjestää käytännössä keskeytyksettä. Vastineeksi kilpailutoiminnan aloittamisesta OC:n lentoasemalla kentän omistajat halusivat 10% kolmikon keräämistä lipputuloista ja pantin, josta kentän mahdolliset vauriot korvattaisiin.
Santa Ana Drags -kiihdytysrata avautui 19.6.1950 ja oli käytössä lähes vuosikymmenen. Ensimmäinen virallinen kilpailu radalla ajettiin heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina vuonna 1950. Siitä eteenpäin kisoja järjestettiin lähes joka sunnuntai.
Poikkeuksen tekivät vain äitienpäiväviikonloput. Aluksi äitienpäivä-kisatkin yritettiin järjestää. Kisapäivästä nousi niin suuri kohu, että ideasta luovuttiin. Vaimot eivät päästäneet miehiään radalle äitienpäivänä.
National Dragster -lehden haastattelussa vuonna 2001 radan perustanut C.J. "Pappy" Hart sanoi:
Drag racing on ollut olemassa niin kauan, kuin autoja on ollut olemassa. Minun sanotaan keksineen kiihdytyskilpailut, sillä satuin olemaan ensimmäisen, joka perusti kaupallisen kiihdytysradan. Kalifornian Goletassa oli jo hieman aiemmin rata, mutta siellä ei pääsymaksuja kerätty.
Näin tarpeelliseksi saada nuoret pois kisaamasta kaduilta. Se oli liian vaarallista.
Ensimmäisen kaupallisen kiihdytysradan Santa Ana Dragsin sisäänpääsy oli maksullinen, mutta lähes kuka tahansa oli tervetullut kilpailemaan. Moni saapui paikalle piristetyllä käyttöautollaan, joku hinasi trailerilla sunnuntain kilpailuja varten suurella dollarinipulla rakennetun kiihdytysauton.
Jo muutaman kuukauden kuluttua radan avaamisesta Pappy Hartin liikekumppanit Hunter ja Stillwell vetäytyivät projektista ja möivät osakkeensa Hartille. Aiemmin Santa Anassa huoltoaseman omistanut Hart siirtyi kehittämään radan toimintaa kokopäivätyönään. C.J. Hart vakiinnutti radan pituudeksi varttimailin. Pituus lainattiin lämminveristen hevosten laukkakilpailuista. Hart myös rakensi radalleen ensimmäisen tietokoneohjatun ajanottolaitteen vanhasta Victrola-kellosta, jotta kilpailijat saisivat tarkat tiedot suorituksistaan.
Parhaimpina vuosina lähtöjä ajettiin yli tuhat päivässä ja yleisöä paikan päälle saapui sadoittain. Rata veti puoleensa hot rod -harrastajia ympäri Amerikkaa. Moni saapui pitkienkin matkojen takaa kilpailemaan Santa Anan drag stripille ja katsomaan kuinka rata toimii.
C.J. Hart saavutti tavoitteensa, sillä ihme kyllä Santa Anan radalla kilpailuja käytiin ilman vakavia onnettomuuksia. Lähtöviivalle vuosikymmenen aikana asettuneista kilpailijoista yksikään ei kuollut, vaikka vakaviakin ulosajoja toki nähtiin. Yksi katsoja sen sijaan sai surmansa vauhtipyörän irrottua moottorista ja ampaistua radan yli katsomoon.
Pian Santa Ana Dragsia vastaavia ratoja perustettiin eri puolille Amerikkaa. Niistä tunnetuin oli Lions-klubin sponsoroima Lions Drag Strip Long Beachissa, jonka toimintaa C.J. Hart hetken aikaa johti Santa Anan radan kilpailutoiminnan päätyttyä.
C.J. Hartille ja hänen vaimolleen Peggy Hartille Santa Ana Drags kiihdytysradan kehittäminen ei ollut vain liiketoimintaa, vaan he olivat drag racing pioneerejä sanan varsinaisessa merkityksessä. Peggy osallistui Santa Anassa säännöllisesti kisoihin omalla 1933 Willys coupellaan ja autokerhojen kalustolla.
Voittojensa ansiosta Peggystä tuli nopeasti harrastajien kesken tunnettu kaikkialla. Moni C.J.:n ja Peggyn radalleen laatimista ajoneuvojen luokittelua ja turvallisuutta koskevista säännöistä otettiin sellaisenaan NHRA:n sääntökirjaan, kun Pohjois-Amerikan Hot Rod Association virallisesti perustettiin toukokuussa 1951.
Maailma muuttui nopeasti 1960-luvulle tultaessa. Uudet suihkukoneet takivät lentomatkustamisesta nopeaa ja aiempaa edullisempaa. Hot rod -harrastajien vastustuksesta huolimatta Orange County lentokentän johto päätti yksipuolisesti sopimuksensa C.J. Hartin kanssa. Neuvotteluissa Hartille tarjottiin toista paikkaa Santa Ana Dragsin toiminnan jatkamiseksi, mutta suunnitelma ei lopulta edennyt. Viimeinen kisapäivä Santa Anan lentokentällä ajettiin 21.6.1959. Orange County sai uuden kiihdytysradan vasta vuonna 1967 perustetun International Racewayn myötä.
C.J. ”Pappy” Hart menehtyi kesäkuussa 2004 tehtyään koko elämänsä töitä kiihdytysharrastuksen parissa. Hän toimi pitkään NHRA:n palveluksessa turvallisuuspuolen tehtävissä, mutta parhaiten Pappy Hart muistetaan vuosikymmenesta, jonka hän heilutti lippua lähtöviivalla tai istui Santa Ana Drags -kiihdytysradan varrelle kyhätyssä tornissa valvomassa rakastamansa lajin turvallisuutta.
Pitkän päivän päätteeksi punainen aurinko laskee horisontin taakse itään ja hämärä laskeutuu Santa Anan kiihdytysradan ylle. Jylinä vaimenee vilkkaaksi puheensorinaksi. Onnistujat esittelevät pokaalejaan, autonsa radalla hajottaneet järjestelevät pettyneinä kyytejään kotiin.
Keräät tyytyväisenä myhäillen työkalusi ja tavarasi kokoon. Aamun ensimmäisen lähdön jälkeen aihetta tyytyväisyyteen ei ollut. Missasit kakkosvaihteen ja jäit tylysti toiseksi. Toinen yritys onnistui paremmin, oikeastaan lähes täydellisesti. Santa Anan tietokoneohjattu kello pysähtyi kymmenyksen parempaan aikaan kuin koskaan aikaisemmin. Kiitoradan päästä varikolle hitaasti palatessasi kiinnitit huomion katuautosi perästä kuuluvaan vaimeaan ulinaan. Tiedossa on pitkiä iltoja autosi voimansiirtoa parannellen ennen ensi sunnuntaita.
Kisapäiväsi jäi kesken, mutta se ei enää harmita. Et lähde paluumatkalle yksin. Kaunis kellohameinen neiti istuu vierelläsi. Jerry Lee Lewis laulaa hiljaa radiossa, moottori kehrää ja avoimista ikkunoista sisään puhaltava lempeä etelätuuli kantaa mukanaan appelsiinipeltojen tuoksun ajaessasi tulevan vaimosi kanssa kohti Los Angelesin valoja, varttimailin kerrallaan.
Teksti: Kai Lappalainen
Lähteet: The Orange County Register, Leslie Longin muistelmat, NHRA.com, National Dragster, Wikipedia
Kuvat: Time Inc, Ralph Crane / Life-lehden verkkoarkisto
VW-Open on vuodesta 1997 alkaen järjestetty kansainvälinen yksipäiväinen harrasteautotapahtuma. Kiikalan lentokeskuksessa järjestettävässä tapahtumassa varttimailille voi osallistua merkistä riippumatta, mutta tapahtuman pääosassa ovat ilmajäähdytteisen volkkarit.
VW-Openissa varttimailin lähtösuoralle, joulukuusen valojen vaihtumista odottamaan, voi ilman suuria paineita lähteä millä tahansa harrasteautolla. Tapahtumassa on aina ollut mukana Suomen nopeimpia kiihdytysautoja ja -moottoripyöriä, mutta pääosassa ovat tavallisten harrastajien autot ja varttimailin kiihdytyksen harjoittelu turvallisesti – ajoneuvon tehoista piittaamatta.
Lähdin itse radalle useana vuonna silloisella vuosimallin 1967 VW1500 resto-cal kuplavolkkarillani, joka vuosien varrella sai tehokkaamman 1776cc-moottorin ja MegaSquirt-ruiskun suorasytyksellä. Kupla kiihtyi ensimmäiset 100 metriä mallikkaasti, mutta sitten loppuivat vaihteistosta välitykset. Hauskaa kuitenkin oli. Monta lähtöä sai ajaa ja kytkimen käyttöä opetella, ennen kuin reaktioajat valojen vaihtuessa vihreäksi alkoivat parantua.
Keväällä 2010 olin paikalla videokameran kanssa. FullHD kuvaa ei silloin vielä kalustollani saanut kuvattua, 4K kuvasta puhumattakaan, mutta oheinen arkistojen kätköistä löytynyt video kertoo tapahtumasta olennaisimman. Taisipa olla muuten myös ensimmäinen kerta, kun näin uuden sukupolven Dodge Challengerin lähtöviivalla.
Suomen Volkkariyhdistys ry järjestää VW-Open tapahtuman taas ensi keväänä. Tarkemmat tiedot tapahtumasta löydät tapahtumakalenterista.
Teksti, kuvat ja video: Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0
Mikään muu luokka ei ole yhtä ratkaisevasti vaikuttanut maailman nopeimman urheilulajin, kiihdytysurheilun ja -harrastuksen kehittymiseen kuin gasser. Mistä gasserissa on kyse?
Gasser oli aluksi yksinkertaisesti termi, jolla tarkoitettiin mitä tahansa rakennettua autoa, jolla kilpailtiin omassa luokassa kiihdytyskilpailuissa.
Gasser oli kiihdytysauto, joka kävi pumppubensalla, eikä esim. kilpabensiinillä ja jolla kilpailtiin kiihdytyskilpailuja varten rakennetulla radalla (drag race, drag strip) lähdöissä, joissa eri luokat eroteltiin auton painon ja moottorin tilvuuden mukaan. Termiä käytettiin yleisesti 1950-luvun lopusta 1960-luvun loppuun.
Gassereihin tutustumiseksi on ensin tutustuttava kiihdytyskilpailujen historiaan. Ensimmäisenä laillisena kiihdytyskilpailuna pidetään vuonna 1949 Kalifornian Goletassa järjestettyä kisaa, jossa toisistaan mittaa ottivat Tom Cobb remmiahdetulla Model A lättäpää roadsterilla ja Fran Hernandez ilokaasulla piristetyllä lokasuojattomalla ’32 lättäpää coupella. Ensimmäisen kilpailun nimiinsä vei Hernandez ’32 coupeellaan. Toki suola-aavikoilla oli kisattu jo paljon aikaisemminkin, mutta silloin tavoitteena oli mahdollisimman suuri loppunopeus. Goletassa kiihdytettiin kelloa vastaan.
Vuotta myöhemmin, 19.6.1950 C.J. Hart avasi ensimmäisen laillisen kiihdytysradan Kalifornian Santa Anassa käytöstä poistetulle kiitoradalle. Aluksi kilpailuissa ei ollut mitään luokkia, vaan kisat käytiin täysin vapain säännöin. Käytännössä paikalle ajettiin samalla autolla, kuin viivallekin lähdettiin kisaamaan.
Santa Anassa oli ensimmäistä kertaa käytössä tietokoneohjattu ajanottojärjestelmä ja kilpailut keräsivät paljon huomiota. Ensimmäisiä kilpailuja järjesti Southern California Timing Association järjestö Wally Parks keulahahmonaan. Parksista tuli ensin Hot Rod -lehden toimittaja ja hän hehkutti lehdessä drag race kisoja aina, kun se oli mahdollista.
Vuonna 1951 Parksista tuli myös vasta perustetun NHRA:n ensimmäinen presidentti. NHRA:n perustamisen tausta-ajatuksena oli saattaa syntynyt kaaos järjestykseen luomalla lajille säännöt turvallisuuden ja toiminnan laillisuuden takaamiseksi.
NHRA järjesti ensimmäisen kilpailun alaisuudessaan Kalifornian Pomonassa huhtikuussa 1953. Kaksi vuotta myöhemmin NHRA järjesti ensimmäisen kansallisen kilpailun Kansasin osavaltion Great Bendissä ja nimesi kilpailun ’The Nationals’ nimellä. Ensimmäiset ’natikat’ olivat syntyneet.
Aluksi gasser-autoja oli ’joka lähtöön’, käyttöautoista ahdettuihin kilpakäyttöön rakennettuihin autoihin. Kun autojen määrä kasvoi, koko laji kasvoi mukana. Kilpailuja järjrestettiin eripuolilla Amerikkaa. Lähes jokaiselle viikonpäivälle oli kilpailu jossain päin ja suuret nimet rupesivat pian kiertämään kilpailusta toiseen ottamassa mittaa toisistaan.
Ensimmäiset kilpalijat hankkivat autoja, jotka olivat edullisia ja helposti saatavilla, mutta joissa oli lyhyt akseliväli ja painopiste korkealla paremman painonsiirtymän mahdollistamiseksi. Sopivat autot eivät olleet erityisen haluttuja harrastuskohteita tai arkiautoja. Näitä olivat mm.
Kun Gasserit kehittyivät ja niiden alustaa ja akseliväliä alettiin muuttaa. Näkyvin muutos on jäykän etuakselin käyttäminen, josta tuli vakiovaruste nopeammissa luokissa. Muutoksen seurauksena auton keula on takaosaa selvästi korkeammalla. Tällä ratkaisulla tavoiteltiin lähtökiihdytyksessä dynaamista painonsiirtymää taka-akselille, joka tuon ajan renkailla toi lähdössä selvän edun.
Jo pian lajin alkuvaiheissa kiihdytysautot jaettiin eri luokkiin. Muokatulla rungolla kilpailleet autot ajoivat dragster luokassa, rakennetut autot Competition Couse, Sedan tai Roadster luokissa. Luokat jaettiin edelleen moottorin koon ja auton painon mukaan. Yksi suosituimmista luokista oli Gas Coupe ja Sedan. Luokan säännöt määräsivät, että autojen piti käydä pumppubensalla ja niissä piti olla toimivat valot, äänitorvi ja tuulilasinpyyhkimet. Moottoripuolella vallitsi vapaus käyttää mielikuvitustaan.
Gas Coupe and Sedan luokkien autoissa piti olla vakio akseliväli ja moottorin sai siirtää niin kutsutulla 10% setback-säännöllä niin, että edestä katsottuna ensimmäinen sytytystulppa sai sijaita korkeintaan 10% akselinväliä kauempana olka-akseleiden välisestä linjasta. Eli siis, jos auton akseliväli oli 100”, niin ensimmäinen sytystulppa sai sijaita korkeintaan 10” olka-akseleiden välistä linjaa taaempana.
Gasser luokat vetivät kiihdyttämisestä kiinnostuneita harrastajia lajin kasvaessa. Harrastajat kehittivät tapoja pultata romuttamolta haettu mahdollisimman suuri moottori melkeinpä mihin tahansa vähemmän halutun katuauton koriin. Luokkia lisättiin tarpeen mukaan. 1960-luvun lopulle tultaessa autot, joita ei oltu ahdettu, ajoivat A-K/Gas luokissa, jotka kattoivat lähes kaikki mahdolliset auto/moottori -yhdistelmät. Mikä pienempi aakkonen, sitä painavampi auto ja vähemmän muutoksia moottoripuolella. A/Gas autot olivatkin usein arkiajossa kilpailuviikonloppujen ulkopuolella. Ahdetut autot NHRA jakoi omiin luokkiinsa AA/GS-CC/GS.
Lajin säännöstön luominen ja kilpailujen määrän lisääminen johtivat kilpailun kasvuun ja tarpeeseen lisätä jatkuvasti hevosvoimia. Katsomot täyttyivät gasser-luokkien tarjotessa upeita lähtöjä pitkine keulimisineen. Autojen kylkiin maalattiin kuljettajan ja auton nimi. Konepeltiin maalattiin moottorin koko kuutiotuumina. Autoista ja niiden kuljettajista tuli helposti tunnistettavia ja tämä sai sponsoritkin kiinnostumaan kiihdytyskilpailuista niin, että gassereista tuli ensimmäinen luokka, jossa monilla autoilla oli sponsoreita.
Sponsoreiden mukaan tulosta lankeaa kiitos myös Etelä-Kaliforniassa gassereiden kultavuosina ilmestyneille lehdille, jotka raportoivat lajin tuoreimmat uutiset niille, jotka eivät pääseet kisoihin paikalle. Drag News, National Dragster, Drag Sport Illustrated, Drag World lehtien toimittajat olivat aina paikalla.
Nokka-akseleiden ja muiden komponettien valmistajat alkoivat markkinoida lehdissä tuotteitaan niillä voitettujen autojen ja tiimien kuvin. Mainoksissa ruvettiin jopa haastamaan toisella nokka-akselimerkillä ajavia tiimejä kaksintaisteluun radalla. Näistä mainoksista seurasi tiimien välisiä omia kilpasarjoja luokkien sisään ja pikku hiljaa näistä sarjoista tuli kansallisia. Cam Wars, nokka-akselisodat, johtivat lajin nopeaan kaupallistumiseen kustantajien myydessä enemmän lehtiä, valmistajien sponsoroidessa tiimejä ja kilpailukutsujen sataessa menestyville tiimeille. Samalla gassereiden ulkoasu kehittyi nopeasti. Patinalook ja pensselillä vedetyt tekstit jäivät historiaan ja tilalle tulivat villit ja värikkäät maalaukset, kiiltävät kromiosat, keulapellistä läpi tulevat remmiahtimet ja täysipäiväiset kilpatallit.
Gassereilla mentiin myös oikeasti kovaa. George Montgomery ajoi vuonna 1967 NHRA Nationals kilpailussa Indianapolis Raceway Parkissa AA/G luokassa ahdetulla 427 SOHC 1933 Willys Gasserilla ajan 8.92 loppunopeudella 134.32mph (216.17km/h). Vuoden 1967 renkailla ja turvalaitteilla aika on hurja.
1960-luvun lopussa gasser-huuma hiipui autojen kehityttyä lähes Funny car luokan autoiksi, harrastajien siirtyessä muihin luokkiin ja NHRA:n haluttua uudempaa kalustoa kisoihin. NHRA lopetti gasser luokat virallisesti vuonna 1972.
Kultakautensa aikana gasserit ehtivät kuitenkin luomaan kiihdytyskilpailuille perinnön, josta ammenetaan yhtä tänään. Lyhyet akselinvälit, korkea painopiste, suuret ja tehokkaat moottorit usein kokonaan ilman äänenvaimentimia ja lähes hallitsemattomat vedot varttimaililla ovat elävää gasser-perintöä parhaimmillaan.
Eri medioissa on uutisoitu kiihdytyskilpailujen loppumisesta Alastaron moottoriradalla. Osa tiedoista on ollut keskenään ristiriitaisia ja herättänyt harrastajien kesken polemiikkia. Mistä on kyse?
Korkein hallinto-oikeus (KHO) myönsi lokakuussa 2015 Alastaron moottoriradan toimintaa pyörittävälle Resykli Oy:lle ympäristöluvan, mutta samalla ratayhtiö velvoitettiin selvittämään pohjavesialueella sijaitsevan radan suojaustaso ja mahdolliset suojauksen parantamista vaativat toimenpiteet ja toimittamaan nämä tiedot sisältävä lisäselvitys Etelä-Suomen Aluehallintovirastolle (AVI) 31.8.2016 mennessä. KHO myös määräsi ympäristöluvan myöntäessään AVI:n tekemään selvityksen pohjalta tarvittaessa täydentäviä vaatimuksia alkuperäiseen ympäristölupaan.
Ratayhtiö Resykli Oy tilasi aiheesta selvityksen Pöyry Oy:ltä. Pöyryn tekemän selvityksen mukaan suurimmat riskit ympäristölle aiheutuvat kiihdytyskilpailuista, radan aikaisemmasta toiminnasta sekä hulevesien johtamisesta erotuskaivojen jälkeen maastoon. Selvitys sisältää myös listan toimenpiteistä, jotka ratayhtiö on valmis tekemään Alastaron moottoriradan suojaustason parantamiseksi.
Ratayhtiö toimitti Pöyryn tekemän selvityksen Etelä-Suomen aluehallintovirastolle määräaikaan mennessä, mutta AVI ei selvitystä hyväksynyt sellaisenaan, vaan pyysi selvitykseen täydennyksiä, jotka ratayhtiö toimitti 27.10.2016. Täydennettykään selvitys ei AVI:lle riittänyt, vaan ratayhtiö velvoitettiin tekemään lisäselvityksiä, jotka Resykli toimitti AVI:lle 19.6.2017. Tämäkään ei riittänyt. Seuraava täydennetty lausunto AVI:in toimitettiin 7.8.2017 ja vielä toistaiseksi viimeinen täydennetty lausunto 31.10.2017. Viimeisenä toimitettu lausunto on aluehallintovirastossa edelleen käsittelemättä.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto on pyytänyt moottoriradan pohjavesien suojaustasosta lausunnon myös Huittisten kaupungin ympäristö- ja rakennuslautakunnalta, jonka toimialueeseen moottorirata kuuluu. Lautakunta toimitti oman lausuntonsa AVI:in ja siinä lautakunta yksimielisesti ehdottaa Alastaron moottoriradalla järjestettävistä kiihdytyskilpailuista luopumista.
Myös viimeisestä Alastaron moottoriradan toimintaa pyörittävän Resykli Oy:n aluehallintovirastolle jättämästä lisäselvityksessä käy ilmi, että Resykli on valmis lopettamaan kiihdytyskilpailutoiminnan Alastaron radalla vuoden 2018 lopussa, mikäli mikäli AVI:n tarkentamat ympäristöluvan lupaehdot edellyttävät suojaustoimenpiteitä.
Resyklin laatimien selvitysten mukaan täydentävien suojaustoimenpiteiden toteuttaminen tulisi yritykselle maksamaan yli 500 000 euroa.
Alastaron moottoriradan ympäristöluvan mukaan Alastarolla saa järjestää korkeintaan kymmenen kiihdytyskilpailupäivää vuodessa ja kiihdytyspäivien jälkeen koko rata-alue pitää rauhoittaa melulta vähintään kahdeksi täydeksi päiväksi. Kiihdytystoiminta Alastarolla vastaa vain kymmentä prosenttia koko ratayhtiön liiketoiminnasta. Pääosa ratayhtiön tuloista tulee siis muusta toiminnasta. Siksi puolen miljoonan euron investointi kiihdytysrataan on ratayhtiölle mahdoton yhtälö.
Kiihdytysharrastajien kannalta tiedotus asiassa on ollut ala-arvoista. Asian päätyminen paikallislehden kautta yleiseen tietoisuuteen aluksi virheellisillä tiedoilla on johtanut siihen, että koko laji on leimattu suurimmaksi ympäristöuhaksi pohjavesille. Suomessa asiantuntemus kiihdystysurheilusta ja -harrastuksesta löytyy FHRA:sta. Siksi FHRA olisi pitänyt ottaa mukaan selvityksiä laadittaessa ja käydä myös kattojärjestön kanssa neuvotteluja tarvittavista lisäsuojauksista ja niiden rahoituksesta.
Suomalaisen kiihdytysharrastuksen kannalta tilanne on todella harmillinen.
Kuvat: Kristoffer Söderlund, lisenssi: CC-BY-SA-20 (Thank you!)
]]>